Ilkan kalajutut

Sitä miestä minä ihailen. Pertti Niemistä. Siis sitä alkuperäistä runoilijaa. En sen kaimaa, joka on kirjailijana vasta syntymässä.

Nieminen liehuttaa lippua vastatuuleen, pohtii vapautta ja muuttuvia tuulia. Aatteita, jotka alistavat alleen, tahrivat lipun karmiinivereen. Tykinputkiksi valettuja kirkonkelloja. Hän ei suostu sivulliseksi tässä yhteiskunnassa, vaan ottaa runoissaan kantaa. Herättelee älähtämään. Ja sitähän ei 50-luvulla suvaittu! Sodasta oli vain muutama vuosi, aihe liian vaikea.

Silti Nieminen kirjoitti hiljaisista sisarista, jotka poimivat silmiinsä veljen vaipuneet katseet. Vakavista isistä, jotka kokoavat verkkaisin sanoin oksille jääneet linnut. Lokki se on, ja pikkulintu piskuinen. Keräilen höyheniä maasta. Verkkaisiahan nämä ovat, minun sanani.

Kirjoituskurssilla tätäkin on hiottu ja muokattu. Mutta eikös vaan näytäkin himpun paremmalta kuin edelliset tekstini? Ja kyllä ne ovat kauniita runoja nuo Niemisen runot! Tulee sellainen olo, että Ilkka tässä lähenee Perttiä ja kohta jo kirjoittaa uudella sulalla hänkin.

Lopulta tulkoon äiti, Nieminen sanoo. Rintansa alle ottakoon. Sulattakoon vihdoinkin kiinni omaan lihaansa.

Kerrostalon ikkunasta ei syksyä huomaa: harmaa taivas ja muutama vesipisara. Kun oikein kurottaa, voi nähdä pihlajan punertuvat lehdet. Anoppi teki marjoista hyytelöä. Nyt se istuu pyörätuolissa ja avaa suutaan, kun joku käskee. Sillä on menneisyys, jota ei usko kukaan. Olenko minä ainoa, joka kuuntelee? Pitääkö minun lopultakin kirjoittaa Pohjan tarina muistiin?

Elämä etenee kuin vuosi. Tiedän, tiedän: se on klisee. Alkuvuodesta versoo nuoruus, omenankukat puhkeavat ryppäiksi puun oksilla ja kypsyvät myöhemmin hedelmiksi. Syksyllä maa on kypsä, ja onpa niitä sellaisiakin eläimiä, jotka elävät kiimaansa ruskan aikaan. Marraskuussa kuolema tekee tuloaan. Ensi lumen aikaan voidaankin sitten sanoa hyvää yötä seuraavaan kevääseen asti.

En minä välitä siitä, että ne ovat kliseitä. Jos kirjoittaisin kirjan, se kertoisi elämästä juuri näin: vuoden heräämisestä, kulumisesta ja loppumisesta.

(Jaksaakohan anoppi joulukuuhun asti? Olisi mukava viedä sille vielä yhdet joulusuklaakonvehdit.)

Koko kesän pohdin kirjoituskursseja. Ilmoittauduin yhdelle heti, kun työväenopiston kurssiopas kolahti postiluukusta. Saas nähdä, tuleeko minusta vielä kirjoittaja. Miksi kalatehtaan duunari ei saisi kirjoittaa?

Avainsanat: Uusi avainsana

Kävin katsomassa anoppia. Tiedoksi niille, jotka ei mua tunne, että vanha rouva asuu hoivakodissa, dementiayksikössä. Siellä oli kasa vanhoja lehtiä, ja hoitajat kysyivät halusinko ottaa niistä osan kotiini. Olivat heittämässä paperinkeräykseen. Löysin sitten yhden ET-lehden huhtikuulta. Otin sen, kun siinä oli hyviä pastareseptejä.

Ajatella, että makaronillakin voi olla niin monia hienoja nimiä! Farfalle tricolori ja pacceri. Pipe rigate integrali. Mun suosikki on mustekalan musteella värjätty nerelli.

Vaimo on lähtenyt työkaverin kanssa äkkilähdölle Roomaan. Se inhoaa pastaa, mutta pakko oli vaan mennä spagetin kotimaahan. Pappardelleä ja bucatinia.

Kerrankin saan syödä mitä lystään. Teen tänään carbonaraa. Täytyykin mennä kauppaan ostamaan pekonia ja parmesaania. Muut ainekset mulla jo onkin (paitsi ”pecorino romanoa”, joka lienee juustoa, koska sitä pitää raastaa; korvaan sen tupla-annoksella parmesaania).

ET-lehden kannessa Kirsi Kunnas sanoo: ”Ei kannata itkeä, siihen kuolee.” Taidan ostaa pari olutta, kun nyt kerran kauppaan menen. Jos vaimo olisi kotona, se vaatisi varmasti punaviiniä.

Avainsanat: kokkaaminen

Taas on Euroviisu-ilta, finaali tällä kertaa. Nyppii, kun Suomi putosi. Mutta minkäs teet. Onneksi Armenian Eva Rivas on mukana. Kyllä se on ihana nainen!

Eva Rivas laulaa aprikoosinkivestä. Eva Rivaksella on pitkä tukka. Kamera zoomaa laulun alussa Eva Rivaksen rintoihin. Silikoonillahan niitä on pullistettu, ja hiuksetkin taitavat olla osittain kaupan hyllyltä. Nykyään saa sellaisia ekstensioita. Mutta silmä lepää. Eva Rivas on maailman kaunein. Minusta tuntuu, että armenialaiset ovat euroopan kauneinta kansaa.

Haluaisin kirjoittaa viisaita, olla yksi maamme merkittävistä kulttuurintekijöistä (ruohonjuuritasolla). Haluaisin olla älykäs ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, luoda kriittisen katseen hyvinvointiyhteiskuntaa kalvaviin käytäntöihin ja osallistua tapahtumiin aktivistina aktivistien rinnalla.

Sen sijaan tulen kotiin töistä, potkaisen lenkkarit nurkkaan ja tuijotan Eva Rivaksen aprikooseja. Koko päivän olen pakannut kaloja.

Sillä Eva Rivas on köyhän miehen huume. Eva Rivas pitää minut pois barrikadeilta. Eva Rivas saa minut kirjoittamaan oodeja, joita kukaan ei lue.

Avainsanat: euroviisut, Eva Rivas, Uusi avainsana

No niin. Nyt on miehellä sitten blogi.

Kalajuttuja olisi tarkoitus kirjoittaa, sanan laajimmassa merkityksessä. Liioittelua, kommenttien kalastelua. Tarinoita nuotiotulen ääreltä, kun hiilloksella kypsyy valtava lohi. Pangasiusta se oli, perkules. Lähikaupasta haettu, rullapää ruutuessussa kääräisi paperiin ja 5,60 se maksoi. Mutta maistui ihan jees.

Kävin Helsingissä joku päivä sitten, ratikkaan änki lauma kanoja. Ihan oikeasti. Niillä oli viuhkat pyrstöinä ja ne kaakattivat niin kovaan ääneen, että rupesi nolottamaan ja katselin mieluummin Sokoksen seinälle ripustettua lakanaa, jossa mainostettiin sitä Hietamiehen kirjaa. Yksi kanoista videokuvasi kolmea muuta. Kikatus vaan kuului. Niistä se oli hauskaa. Oli pakko jäädä Aleksanterinkadulla pois.

Minä en kanaan koske. Mieluummin syön kalaa. Vaikka sitä lähikaupan pangasiusta sitten.